Harry Callahan ja digiboksit

Siirtyminen television digitaalisen lähetystekniikkaan on noussut käsittämättömän monimutkaiseksi asiaksi. Lehtien yleisönosastot ovat pullollaan kirjoituksen digiboksien monimutkaisuudesta ja kolumneissaan niinkutsutut viisaat kyselevät syyllistä tähän kaikkeen.

Jopa ylimalkainen mediaseuranta paljastaa, että aihe on monta kertaa viikossa esillä.

Mikä tässä voi nyt niin vaikeaa olla.

Jos ollaan aivan rehellisiä, niin teknisesti laitteissa ei ole mitään ihmeellistä. Itse olin hämmästynyt miten helposti kone asensi itse itsensä. Lehtikirjoituksista on voinut saada kuvan, että laitteiden asennus vaatii ydinfyysikon paperit ja sittenkin saattaa olla vaikeaa.

Jos tätä porua nyt hieman suhteuttaa muihin muutoksiin, niin itku ja hammasten kiristely on lähes samaa luokkaa kuin mitä markasta luovuttaessa käytiin. Me olemme aikojen saatossa siirtyneet standardeista toisiin, eikä se ole ollut aikaisemmin niin vaikeaa. C-kasetista on siirrytty CD-levyyn, tietokoneet ovat tulvineet kotitalouksiin, laskut maksetaan netissä ja mummolle otetaan näköpuhelu.

Mutta kun puhe siirtyy digitelevisioon, alkaa Harry Callahanin paradigma mielipiteistä toteutumaan.

Ehkä digi-idioottien määrää on vain vakavasti aliarvioitu.