Zakk Wylde - kaikkien janoisten sankari

Zakk Wyldestä on tullut parodia Zakk Wyldestä!

Kitaransoitosta voi tuskin puhua ilman, että jossain vaiheessa keskustelua esille tulee Jeff Wiedlandt, kavereiden kesken Zakk Wylde. Eikä sinällään ihme, sillä onhan heppu luonut soittotavan, jota seuraavat tuhannet ja taas tuhannet kitaristit ympäri maailmaa.

Muistan itse, kun Ozzy Osbourne julkaisi No Rest For The Wicked -levyn. Vuosi taisi olla jotakuinkin 1988. Erityisesti Miracle Manin terävä kitaraintro oli viedä jalat alta. Edelleenkään en voi antaa itselleni anteeksi, että Ozzyn tuolloinen Helsingin keikka jäi väliin.

Suurimman vaikutuksen allekirjoittaneeseen teki kuitenkin 90-luvun alussa julkaistu Pride & Gloryn ainokaiseksi jäänyt pitkäsoitto. Harvaa levyä on tullut kuunnelluksi niin paljon vuosien saatossa ja harva levy on kestänyt kuuntelua niin hyvin. Pride & Gloryllä Wylde otti suunnaksi sivupolun, joka vei soinnillisesti roots-osastolle. Levyllä biiseistä kajastavat läpi niin Allman Brothers, Lynyrd Skynyrd kuin Charlie Danielskin groovaavaa metallia unohtamatta. Wylden soitto ei levyllä nouse itsetarkoitukselliseen rooliin. Levyä ei myöskään rasita myöhempien vuosien tauti, eli elämäntavallisen rankkuuden esitteleminen.

Pride & Gloryn jälkeen Wylde julkaisi omalla nimellään akustispainotteisen Book Of Shadowsin. Levy oli sävyltään melkoisessa ristiriidassa miehen tulevien tuotantojen edeltäjänä. Vuonna 1998 Wylde perusti Black Label Societyn ja musiikillisesti alamäki on ollut johdonmukainen.

Pride & Gloryn levy antoi odottaa jotain aivan muuta kuin mitä BLS tarjoili ensilevystään lähtien. Soittajanahan Wylde ei luonnollisestikaan huonontunut, mutta biisit yksipuolistuivat huomattavasti. Itse en voi käsittää, että miten niin hyvän sävelkynän omaava kaveri voi itsetarkoituksellisesti tehdä moista, monotonista moskaa levystä toiseen. Biisien ainoa funktio lieneekin toimia alustana kitarasooloille. Toki levyillä hetkittäisiä valopilkkuja on, mutta ehjiä kokonaisuuksia levyt eivät muodosta.

Hätkähdyttävin muutos Wyldessä on tapahtunut ulkoisesti. Ozzyn leipiin tullessaan Wylde oli siloposkinen tuolloin prime timeään elävän tukkametallikauden lapsi. Pride & Gloryssä miehen tyyli oli punaniskameininkiä parhaimmillaan/pahimmillaan, mutta BLS:n aikana Wyldestä on muodostunut karikatyyri itsestään. Kaljaa päälleen kaatava steroidisika, joka ei kykene keikalla kahta biisiä soittamaan hokematta Dimebag Darrelin nimeä tai muthafucka-mantraansa. Kyllähän Zakk edelleen shreddaa kuin piru ja kitara ulvahtelee kuten aikaisemminkin, mutta sielu on kateissa. Ei voi mitään.

Tämän vuodatuksen jälkeen on syytä tsekata Wyldeä vuodelta 1993. Kokoonpanosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ostoskeskuksen pihalla veivattu Mississippi Queen soi kyllä nätisti.

Shine on!