Populaarikulttuuri nostaa ajoittain tiettyjä hahmoja jalustalle hämmentävälläkin tavalla. Näistä persoonista tulee pinssien, T-paitojen ja nykyisin sosiaalisen median vakiovieraita. Voisi jopa sanoa, että nämä hahmot jättävät maallisen merkityksen muuntuakseen logoiks, sloganeiksi ja symboleiksi.
Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Johnny Cash, Elvis, Ronnie James Dio, Bono sekä Ian Kilmister, kavereiden kesken Lemmy.
Ensiksi mainitut ymmärtää enemmän kuin hyvin, jos katsahtaa heidän musiikillista uraansa. Toki hieman kyynisesti on todettava, että "CASH"-paitaiset wanna-be -rokkarit ovat jotensakin huvittavia. Soitapa heille amerikkalaista laatukantria (kyllä, sellaistakin on...) ja se on paskaa. Soita heille Johnny Cashilta täysin vastaavaa twangia ja se on hyvää. Onhan se "cashia".
Lemmy sen sijaan on mielenkiintoisempi tapaus tässä mielessä. Tarkastellaanpa Lemmyn urakehitystä rock-ikoniksi.
"70-luvun sankari, 80-luvun luuseri"
Itse muistan Lemmyn 80-luvulta varsin surullisena hahmona. Tuolloin raskaamman musiikin pariin löytäneelle räkänokallehan suurimmat sankarit olivat W.A.S.Pin, Iron Maidenin ja Twisted Sisterin nokkamiehiä, jotka uhkuivat vaaraa ja soitannollista kärkeä.
Sitten oli se näppylänaamaisen basistin johtama bändi, joka kävi keikalla Husulassa siinä missä Iron Maiden veti samaan aikaan jäähallin täyteen. Yhteistä näille keikoille toki oli se, ettei äiti päästänyt kummallekaan keikalle.
Rock-Radion taajuuksilta tutuksi oli toki tullut "Ace of Spades", mutta sekin oli jotain korinaa jurakaudelta. Suosikissa julkaistu Juho Juntusen kolmiosainen raskaamman rokin historiikki kertoi Motörheadin suuruudesta ja tämä olikin ainoa syy miksi bändi oli edes jossain määrin kiinnostava.
80-luvulla julisteet, jullarit, olivat kovaa sanaa. Siksipä tuolloin ilmestyikin useita lehtiä, joissa oli niukalti tekstiä, mutta sitäkin enemmän kuvia. Eräästä näistä sitten silmiin sattui uutinen, joka kertoi Motörheadin, siis sen näppylänaamaisen ja ruman basistin bändin, julkaisseen "Orgasmatron"-nimisen albumin. Kummoisia arvosteluita se ei saanut, eikä nostanut bändiä sen kummempaan arvostukseen. Ei omassa, eikä yleisemmässäkään katsannossa.
Jossain määrin bändi muistutti tuolloin kuolinkorahduksiaan päästänyttä Hurriganesia. Siinä missä Ganesit julkaisivat surkuhupaisan liveäänitteen Cafe Metropolista, julkaisi Motörhead liveäänitteen, joka oli äänitetty Suomessa. Aika laimeata, kun ottaa huomioon tuon ajan viileimmät livet. Niitä ei oltu äänitetty Hämeenlinnassa tai Helsingissä, vaan Long Beach Arenalla Los Angelesissa. Ne ovat aika kaukana toisistaan. Monellakin tapaa.
90-luvun taitteen ja grungen häivyttyä suuremmista otsikoista alkoi perinteisempi heavy nostaa päätään. Yksi genren suurimmista oli Ozzy Osbourne. Toisin kuin Lemmy oli Ozzy osannut aina nostaa rinnalleen poikkeuksellisen mielenkiintoisia kitaristeja. 80-luvun lopulla Ozzy sai nostetta nuoresta Zakk Wyldestä ja 90-luvulle tultaessa vaimostaan Sharonista, jonka business-nenä työnsi "Ossin". realitytähdeksi. Sitä ennen Ozzy oli tehnyt kerrassaan mainion "No More Tears" -albumin. Levylle Ozzy oli saanut biisinkirjoitukseen apua Lemmyltä. Tämän kynästä botnea saivat levyn biisit "Mama I'm Coming Home", "Desire" sekä "Hellraiser". Levy myikin miljoonia ja kuin huomaamatta antoi Lemmyllekin sekä rahaa että uusien teinien huomion. Kuka olikaan tämä näppylänaama?
Samaan aikaan myös Motörhead pysyi aktiivisena. Orkesterin levyt eivät vetäneet vertoja "kultaisten vuosien" tuotannolle, mutta kartalla orkesteri oli.
2000-luvulle tultaessa Lemmyn nimi alkoi pysyä esillä yhä ahkerammin. Lemmystä alkoi hiljalleen muodostua synonyymi kaikelle rankalle, viileälle ja uskottavalle. Toki tähän oli syynä myös se, että raskaampi musiikki nousi jopa ärsyttävissä määrin suosituksi. Ja yhtäkkiä jäljet alkoivat johtaa sylttytehtaalle. Lemmy siellä, Lemmy täällä, Lemmy Foo Fightersin kanssa lavalla satatuhantisen yleisön silmien edessä.
Siinä missä Hurriganes hautautui menneiden vuosikymmenien takaiseksi ikoniksi, nousi Motörhead käsittämättömästi myös musiikillisesti takaisin huipulle. Orkesterin kaksi viimeistä levyä, "Motörizer" sekä tuorein "The Wörld Is Yours" ovat parasta (IMHO) mitä bändi on tehnyt koskaan. Nyt "Overkillin" tai Ace Of Spadesin" perään korahtavat heristävät nyrkkiään, mutta näin se vain on.
Virheitä ja korinaa
Tuoreimman levyn ilahduttavimpia piirteitä ovat levyn aito raakuus sekä soundit. Siinä missä esimerkiksi kotoinen Stam1na vakuutti viimeisimmällä studiolevyllään pyrkivänsä raaempaan äänimaisemaan jäi yritys surkuhupaisaksi. Sitä samaa geneeristä metallituubaahan "Viimeinen Atlantis" oli kuin mitä aikaisemmatkin levyt olivat olleet. "The Wörld Is Yours" sen sijaan on vanhan liiton levy, mitä ei ole kompuralla vedetty ruvelle ja pilalle. Soundi on terveen ohut.
Soitannollisesti levyn parhautta on se, että soitto ei ole virheetöntä. Komppi heittelee, sovitukset paikoin falskaavat ja laulu on Lemmylle ominaista kurkkukorinaa. Tämä juuri tekee levystä niin raikkaan, koska kokonaisuutta ei ole kuohittu softalla nätiksi. Uskaltaisivatpa näin tehdä useammatkin bändit.
Eli miksi siis "puolijumala"?
Kirjoitus alkoi kysymyksellä miksi Lemmystä on nostettu puolijumala. Kirjoitus ei pääty yksiselitteiseen vastaukseen. Tosiasia vain on se, että Ian Kilmister on uskottava, tyylikäs ja konstailematon paskiainen, jonka trio tekee yksinkertaista ja suoraa rokkia. Motörhead ei ole ainoa bändi, joka tekee niin, mutta se on ainoa bändi, jonka nokkamiehenä on Lemmy.
Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Johnny Cash, Elvis, Ronnie James Dio, Bono sekä Ian Kilmister, kavereiden kesken Lemmy.
Ensiksi mainitut ymmärtää enemmän kuin hyvin, jos katsahtaa heidän musiikillista uraansa. Toki hieman kyynisesti on todettava, että "CASH"-paitaiset wanna-be -rokkarit ovat jotensakin huvittavia. Soitapa heille amerikkalaista laatukantria (kyllä, sellaistakin on...) ja se on paskaa. Soita heille Johnny Cashilta täysin vastaavaa twangia ja se on hyvää. Onhan se "cashia".
Lemmy sen sijaan on mielenkiintoisempi tapaus tässä mielessä. Tarkastellaanpa Lemmyn urakehitystä rock-ikoniksi.
"70-luvun sankari, 80-luvun luuseri"
Itse muistan Lemmyn 80-luvulta varsin surullisena hahmona. Tuolloin raskaamman musiikin pariin löytäneelle räkänokallehan suurimmat sankarit olivat W.A.S.Pin, Iron Maidenin ja Twisted Sisterin nokkamiehiä, jotka uhkuivat vaaraa ja soitannollista kärkeä.
Sitten oli se näppylänaamaisen basistin johtama bändi, joka kävi keikalla Husulassa siinä missä Iron Maiden veti samaan aikaan jäähallin täyteen. Yhteistä näille keikoille toki oli se, ettei äiti päästänyt kummallekaan keikalle.
Rock-Radion taajuuksilta tutuksi oli toki tullut "Ace of Spades", mutta sekin oli jotain korinaa jurakaudelta. Suosikissa julkaistu Juho Juntusen kolmiosainen raskaamman rokin historiikki kertoi Motörheadin suuruudesta ja tämä olikin ainoa syy miksi bändi oli edes jossain määrin kiinnostava.
80-luvulla julisteet, jullarit, olivat kovaa sanaa. Siksipä tuolloin ilmestyikin useita lehtiä, joissa oli niukalti tekstiä, mutta sitäkin enemmän kuvia. Eräästä näistä sitten silmiin sattui uutinen, joka kertoi Motörheadin, siis sen näppylänaamaisen ja ruman basistin bändin, julkaisseen "Orgasmatron"-nimisen albumin. Kummoisia arvosteluita se ei saanut, eikä nostanut bändiä sen kummempaan arvostukseen. Ei omassa, eikä yleisemmässäkään katsannossa.
Jossain määrin bändi muistutti tuolloin kuolinkorahduksiaan päästänyttä Hurriganesia. Siinä missä Ganesit julkaisivat surkuhupaisan liveäänitteen Cafe Metropolista, julkaisi Motörhead liveäänitteen, joka oli äänitetty Suomessa. Aika laimeata, kun ottaa huomioon tuon ajan viileimmät livet. Niitä ei oltu äänitetty Hämeenlinnassa tai Helsingissä, vaan Long Beach Arenalla Los Angelesissa. Ne ovat aika kaukana toisistaan. Monellakin tapaa.
90-luvun taitteen ja grungen häivyttyä suuremmista otsikoista alkoi perinteisempi heavy nostaa päätään. Yksi genren suurimmista oli Ozzy Osbourne. Toisin kuin Lemmy oli Ozzy osannut aina nostaa rinnalleen poikkeuksellisen mielenkiintoisia kitaristeja. 80-luvun lopulla Ozzy sai nostetta nuoresta Zakk Wyldestä ja 90-luvulle tultaessa vaimostaan Sharonista, jonka business-nenä työnsi "Ossin". realitytähdeksi. Sitä ennen Ozzy oli tehnyt kerrassaan mainion "No More Tears" -albumin. Levylle Ozzy oli saanut biisinkirjoitukseen apua Lemmyltä. Tämän kynästä botnea saivat levyn biisit "Mama I'm Coming Home", "Desire" sekä "Hellraiser". Levy myikin miljoonia ja kuin huomaamatta antoi Lemmyllekin sekä rahaa että uusien teinien huomion. Kuka olikaan tämä näppylänaama?
Samaan aikaan myös Motörhead pysyi aktiivisena. Orkesterin levyt eivät vetäneet vertoja "kultaisten vuosien" tuotannolle, mutta kartalla orkesteri oli.
2000-luvulle tultaessa Lemmyn nimi alkoi pysyä esillä yhä ahkerammin. Lemmystä alkoi hiljalleen muodostua synonyymi kaikelle rankalle, viileälle ja uskottavalle. Toki tähän oli syynä myös se, että raskaampi musiikki nousi jopa ärsyttävissä määrin suosituksi. Ja yhtäkkiä jäljet alkoivat johtaa sylttytehtaalle. Lemmy siellä, Lemmy täällä, Lemmy Foo Fightersin kanssa lavalla satatuhantisen yleisön silmien edessä.
Siinä missä Hurriganes hautautui menneiden vuosikymmenien takaiseksi ikoniksi, nousi Motörhead käsittämättömästi myös musiikillisesti takaisin huipulle. Orkesterin kaksi viimeistä levyä, "Motörizer" sekä tuorein "The Wörld Is Yours" ovat parasta (IMHO) mitä bändi on tehnyt koskaan. Nyt "Overkillin" tai Ace Of Spadesin" perään korahtavat heristävät nyrkkiään, mutta näin se vain on.
Virheitä ja korinaa
Tuoreimman levyn ilahduttavimpia piirteitä ovat levyn aito raakuus sekä soundit. Siinä missä esimerkiksi kotoinen Stam1na vakuutti viimeisimmällä studiolevyllään pyrkivänsä raaempaan äänimaisemaan jäi yritys surkuhupaisaksi. Sitä samaa geneeristä metallituubaahan "Viimeinen Atlantis" oli kuin mitä aikaisemmatkin levyt olivat olleet. "The Wörld Is Yours" sen sijaan on vanhan liiton levy, mitä ei ole kompuralla vedetty ruvelle ja pilalle. Soundi on terveen ohut.
Soitannollisesti levyn parhautta on se, että soitto ei ole virheetöntä. Komppi heittelee, sovitukset paikoin falskaavat ja laulu on Lemmylle ominaista kurkkukorinaa. Tämä juuri tekee levystä niin raikkaan, koska kokonaisuutta ei ole kuohittu softalla nätiksi. Uskaltaisivatpa näin tehdä useammatkin bändit.
Eli miksi siis "puolijumala"?
Kirjoitus alkoi kysymyksellä miksi Lemmystä on nostettu puolijumala. Kirjoitus ei pääty yksiselitteiseen vastaukseen. Tosiasia vain on se, että Ian Kilmister on uskottava, tyylikäs ja konstailematon paskiainen, jonka trio tekee yksinkertaista ja suoraa rokkia. Motörhead ei ole ainoa bändi, joka tekee niin, mutta se on ainoa bändi, jonka nokkamiehenä on Lemmy.
Posts
No comments:
Post a Comment