Lännen Jukkaa tapaamaan!

J. Karjalainen on aina jollain tavalla ollut minulle yhtä aikaa todella läheinen ja samalla todella etäinen. Sekavaa!?

Miehen mieltymys bluesiin ja tuon mieltymyksen yhdistäminen suomeksi laulettuun populaarihuttuun on ollut aina jotensakin eksoottinen kombinaatio. Toisaalta taas Väinöt ja muut puhki soitetut renkutukset ovat olleet jo pitkään osastolla "ei kiitos". Kuitenkin viivan alle on aina jäänyt plussaa.

Kun luin ensimmäisen kerran Jiin uudesta, täysakustisesta blues-levystä ajattelin miehen kasetin kelanneen lopullisesti loppuun. Onko kaikki jo kokeiltu? Eikö uusia Väinöjä enää löydy?

Kiersin kyseistä levyä kuin kissa kuumaa puuroa pitkään. Vasta hyvän ystävän kehoituksesta kävin levyn ostamassa ja sekavin miettein lykkäsin sen soittimeen.

Jo levyn kansiteksteissä mainitaan, että levy on äänitetty huopatossut jalassa jaloviinan ja koivuhalkojen lämmössä. Äänityslaitteena on ollut vanha kunnon Nagra ja äänitys on monofoninen. Aika tavalla siis täysin jotain muuta kuin mitä nykymusiikki tänä päivänä on!?

Levyltä alkaa kuulumaan rupinen banjo ja Jiin laulu. Sävy on tuttu, mutta yleisilmeen karheus on uutta ja samalla vanhaa. Ei tämä nyt ihan sitä "minun juttua" ole, mutta yllättäen levy on pyörinyt soittimessa aika tiheästi.

Ajateltuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että levyn viehättävyys on samalla keskisormen näyttö tämän päivän musiikin olemukselle. Radiot soittavat tusinaiskelmää soittolistoiltaan peläten kanavalta heittäviä poikkeuksia. Näin itseasiassa ne ihmiset, joille musiikilla ei loppujen lopuksi ole edes merkitystä terrorisoivat niiden ihmisten musiikkinautintoja, joille musiikilla on merkitystä. Itseasiassa Jii on levyllään merkittävä statement musiikin vapauden puolesta!

Huomenna kertsiin! Uutta tilitystä luvassa jälleen illalla!

Vee