Gloryhuntereita kaikki tyynni!

Etelä-Karjala on yhdessä suhteessa kuin Suomi pienoiskoossa.

Kummassakin hurahdetaan nimittäin hämmästyttävän nopeasti menestyjän kelkkaan.

Osviittaa tästä isommassa kuvassa on saatu seurata viimeisten päivien aikana alppihiihdon MM-kilpailuiden yhteydessä. "Meidän Tanjaa" ja "Meidän Kallea" on seurattu taas kuola suupielistä pärskyen lähes hellyyttävällä intensiteetillä. En tarkoita, että näin ei olisi saanut tehdä. Muistaako kukaan enää ilmiötä nimeltä M15? Lähes vuosi sitten kaikki seurasivat curlingia ja nyt koko laji on unohdettu. Onhan se niinkin, että voittajan kelkassa on huomattavan mukava cruisailla!

Ai miten tämä liittyy Etelä-Karjalaan? Lappeenrannan Namikahan on voittanut kotimaisessa koripallossa viime vuosina lähes kaikki. Hyvä niin! Seurataanpa ilmiötä nimeltä lappeenrantalainen koripallo tästä eteenpäin pari vuotta ja katsotaan mitä tulee käymään. Tätä seuratessa voidaan palauttaa mieliin imatralaisen pesäpallon tarina. Lähes vastaavalla tavalla IPV voitti 90-luvun alussa lähes kaiken ja nyt joukkue on unohdettu Linnalan pölyihin. Esimerkiksi viime kaudella joukkueen pelatessa Superpesiksessä katsomot ammottivat tyhjyyttään. En väitä Namikan kohtaavan saman kohtalon, mutta kattoos nyt, kuten vanha ämmä sanoi.

On meillä Suomessa toisenlaisiakin esimerkkejä. Kotkassa KTP:n (tämä on se ainoa oikea nimi, vältä kopioita...) pudottua jalkapallossa konkurssi kainalossaan aina kakkosdivisioonaan saakka yleisö pysyi omiensa takana. Vaasassa Vepsun kannattajt ovat aina olleet lojaaleita omilleen, vaikka sarjataso ei se korkein olisikaan ollut. Toki esimerkiksi Lappeenrannan Rakuunoilla on oma hc-osasto pysynyt uskollisena, mutta laajemmasta lajikulttuurista se ei kerro.

Toki voittaminenkin on mukavaa, mutta katkeransuloisina kannattaminen on silloin kun yhdessä jaetaan myös se tappio, sarjasta putoaminen ja yliastuttu hyppy. Ehkä olen idealisti, mutta meitä on monia!