Viron patsaskiistassakin on kaksi puolta

Viime viikkojen kansainvälisen politiikan yksi kiintoisimmista palopesäkkeistä on ollut eteläisen naapurimme tapahtumat.

Meillähän aina ulkoministeriä myöten vaadittiin EU:a Viron päätösten tueksi ja tapahtumaketjun pahat pojat ovat luontevasti löytyneet Venäjältä.

Olisiko kenties kuitenkin syytä tarkastella Viron toimia patsaan siirtämisessä.

Viron venäläisvähemmistö on ollut maalle ongelma koko itsenäisyyden ajan. Sivusta seuraten on tuntunut kuin maassa ei oltaisi traumattomasti osattu suhtautua venäläiseen vähemmistöön. Tämän seurauksena kyseinen minoriteetti onkin jäänyt harmaaksi kansanosaksi jopa osittain vailla EU-maalle kuuluvia kansalaisoikeuksia.

Maasta kummunneilla kansalaismielipiteillä ja osittain jopa toimilla onkin ollut hyvin paljon sukulaisuussuhdetta 1920- ja 30 -lukujen Suomeen. Tuolloinhan kansalaisaktiivisuus haki vielä luonnettaan ja seuraukset flirttailivat sangen avoimesti radikaalien toimenpiteiden kanssa. Toki kyyditsijöillä ja punapaitojen riisujille oli varmasti omasta mielestään kansalliset aikeet, mutta silti kyse oli nuoren tasavallan ylireagoinnista.

Viron päätös siirtää venäläissotilaan muistopatsas uuteen sijaintiin ei ehkä ollut nuoren tasavallan ylireagointia, mutta ison luokkakaverin vahvan selän takaa kiven heittämistä luokan toisen vahvan kaverin iholle se sen sijaan oli.

Suomessa on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta osattu tunnustaa geopoliittiset tosiasiat ja asettaa asiat realistisiin raameihin. Virossa tähän on vielä tovi matkaa.