Ostin tänään alennusmyynnistä Children of Bodomin tuoreimman "Blooddrunk"-levyn.
Tulin kovin iloiseksi.
Levy nimittäin avasi tajuntani sille tosiasialle, että tämä on nyt vähäksi aikaa nähty. Ei pelkästään lahjakkaista muusikoista koostuva Children Of Bodom, vaan koko metallimusiikin perhe.
Ostamani levy ei nimittäin tarjonnut mitään uutta, tai sellaista mitä en olisi viiden viime vuoden aikana muilta levyiltä kuullut. Soitto oli tiukkaa, soolot olivat kohdallaan ja kovasti Alexi Laihokin ärjyi, mutta sielu ja sisältö loistivat poissaolollaan.
Levy kuvastaa hyvin tämän hetken tilannetta niin meillä kuin maailmallakin. Massat ovat syleilleet metallin kuoliaaksi ja ottaneet sen päivällispöytiin näyttämään nätiltä.
Metalli on tehnyt sen myös itse. Pöhöttyneisyyttä ei ole suostuttu näkemään, vaikka merkit ovat olleet ilmeiset. On jaksettu levy toisensa jälkeen ihastella instrumentaalista osaamista, tai akrobaattisia laulusuorituksia. Silti hyvin usein levyt ovat viime aikoina jääneet ontoiksi kuoriksi. Blooddrunkin ohella hyvä esimerkki on Nightwishin tuorein levy. Levy muistuttaa jo loppuaikojen Elvistä mahtipontisuudessaan. Elvisen etu oli kuitenkin sielu, jota Nightwishillä ei enää ole.
Mitkä levyt sitten ovat viime aikoina todella potkaisseet perseelle ja aiheuttaneet tunnereaktioita? Ei ole sattumaa, että juuri Airbournen debyyttilevy on hyvin monessa soittimessa tehnyt tuhoisaa jälkeä. Levyltä ei korville hakkaa metalli, vaan pikemminkin hyvällä groovella soitettu perusrock. Oireellista kenties?
Mihin sitten tästä? 70-luvun lopulla muroihin kusi punk. 80-luvun lopulla Seattlesta kuokkavieraaksi kekkereihin tuli grunge.
Jotain on nimittäin tapahduttava. Itse en jaksa enää yhtään salamannopeaa ESP:n kurittajaa, kauhutematiikalla "leikittelevää" heavy metal -bändiä tai "omanlaisensa" vivahteen perusmetalliin löytänyttä bändiä tai jälleen uutta hiilipaperikopiota!
Metalli voisi hakea divarista vauhtia ja tulla takaisin uudistuneena ja raikastuneena. Nykyisellään raskas metallimusiikki alkaa olla jo irvikuva itsestään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Subscribe To
Posts
Comments
2 comments:
Allekirjoitan joka sanan. Tästä oireina Idols-Ari, Aprilin kaltaiset skeidabändit sun muu hapatus. Paljon on vettä virrannut Summanjoessa, ei ole metalli enää ääri-, vaihtoehto-, tai mikään muukaan ilmiö. Kuoliaaksihalaaminen on oiva termi tälle toivotulle, hartaasti odotetulle ajalle.
Minä rakastan hyvää metallia, mutta hevi on paskimmillaan niin hirveää kuraa että myötähäpeä on suuri. Toivottavasti kohta tulee kylmä tuuli joka puhaltaa tolppakengät ja kilinkalinketjut kumoon.
Todellinen uudistaja noudattaa vanhaa viisautta: "Kun tuuli puhaltaa, älä rakenna muuria vaan mylly". Uudistu, sopeudu tai kuole. Metalli takaisin marginaaliin! Siitä ei voi olla eri mieltä kukaan OIKEASTI hevimeteliä sydämenasianaan pitävä.
Listaa voisi jatkaa: Northern Kings, Chiefin manaama Katri-Helena niittivöissä, Hevikaraoke ja Timo Rautiainen noin niinkuin muuten vaan.
Mielenkiintoista on alkaa pohtia, että milloin on tehty heavyn kannalta kovimmat merkkipaalut. Erikoista on havaita, että aika monia niitä on tehty juuri silloin kun musiikkityyli ei ole ollut sitä kuuminta hottia. En tiedä onko tästä lainalaisuudeksi, mutta jos ajattelee nyt esimerkiksi vaikka Iron Maidenin Number of the Beastia, Metallican Master of Puppetsia (no okei, hard rock oli tuolloin suosittua, mutta äärimetalli ei...) tai vaikkapa Motörheadin 70-80-lukujen taitteen albumeita, niin ne on tehty kyllä joko metallin taantuman tai ainakin alavireen aikana. Sattumaa sitten tahi ei.
Luulen, että ei tässä edes kauaa mene kun vauhtia marginaalista haetaan taas.
Post a Comment