Mies Iron Maiden suuruuden taustalla

Jatkanpa Mamo Wolden ansiokasta pohdintaa Adrian Smithin ja Iron Maidenin välisestä suhteesta.

Iron Maidenia pidetään yleisesti ja hyväksytysti Steve Harrisin aivolapsena. Onhan bändi Harrisin luomus ja Harris myös bändin ainoa läpi koko uran soittanut rautaneito.

Itse olen kuitenkin viimeistään The Final Frontierin myötä vakuuttunut siitä, että Iron Maidenin musiikillisen suuruuden tärkein yksittäinen soittaja on bändin kitaristi Adrian Smith.

Smithin jättäessä bändin Seventh Son of the Seventh Son -järkäleen jälkeen Iron Maiden jäi ns. kultaisten vuosien jälkeen sävellyksellisesti erikoiseen tilanteeseen. Uuden levyn äänitysten alkaessa ja Harrisin näyttäessä peruutusohjeita Rolling Stonesin mobiilistudion rekoille bändin luottosäveltäjä Smithillä ei ollutkaan tuoda yhteiseen pöytään tavallista tukkua laadukkaita biisejä. Ainokainen oli selvästi No Prayer For The Dyingin materiaalista poikkeava klassinen rock-raita "Hooks in You". Niinpä erityisesti Harrisin biisien osuus kasvoi. Vaikka No Prayeria seurannutta Fear Of The Darkia monet pitävätkin jopa klassisena tuotoksena, aloittivat nuo levyt bändin sävellyksellisesti kuivan kauden.

Smith tuli korvaamaan debyyttilevyn jälkeen Dennis Strattonia. Killersillä Smithin tuotantoa ei vielä kuultu ja ensimmäisenä varsinaisena klassikkona pideyllä Number of The Beastillakin Smithin kynä oli vielä verran vaatimattomassa vedossa. Toki esimerkiksi "The Prisoner" on yksi tuon levyn kulmakivista, mutta vastaavasti taasen "Gangland" ei samaan yllä.

Pedon numeroa seuranneella Piece of Mindilla Smith löysi tiensä samaan ketjuun Bruce Dickinsonin kanssa ja ainakin allekirjoittaneelle tämän duon taika on lyömätön. Tulevilla levyillä kaksikon työstämien biisien sarja on komea: Flight of Icarus, 2 Minutes to Midnight sekä pahasti aliarvostettu Back in The Village.

Varsinaisiin liekkeihin Adrian Smith äityi Somewhere in Timellä ja Seventh Sonilla. Upeilla melodioilla varustetut Wasted Years, Sea of Madness sekä Stranger in a Strange Land saivat seuraa Can I Play With Madnessista sekä erityisesti Evil That Men Dosta.

Smith antoi sävellyksesti Harrisille tilaa hengittää ja soitannollisesti Dave Murraylle mainion aisaparin. Lisäksi Smithin taju tarttuville kertosäkeille rikkoi Maidenin metallista sävelmaisemaa parhaimmillaan nerokkaalla tavalla. Ei siis ihme, että 90-luvulle tultaessa kaikki muuttui.

Fear of The Darkilla Maidenin sävellyksellinen kehä alkoi kiertää ensimmäistä kertaa. Bändi ei luonut nahkaansa vokalisti Dickinson hetkellistä raspikurkkuvaihetta lukuunottamatta. Aikaisemmin nerokkaat Murrayn ja Smithin stemmakitarat yksinkertaistuivat ja vaikka ne tuottivatkin levyn nimibiisin kaltaisen anthemin, on esimerkiksi "Afraid to Shoot Strangers" ideaköyhä rönsy.

Hetkellisiä pilkahduksia lukuunottamatta bändin taru näytti olevan kuljettu. Onneksi Harris katsoi tosiasioita silmiin ja kutsui sekä Dickinsonin että Smithin takaisin bändiin.

Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life And Death tuottivat varsin kaksijakoista jälkeä. Kuten Mamo Woldekin kirjoittaa on Smith ottanut itselleen kuuluvan roolin vasta Iron Maidenin viimeisimmällä The Final Frontier -levyllä.

Mikä sitten soitannollisesti tekee Smithistä niin tärkeän Iron Maidenille? Soittajana Smithiä nopeampia löytyy tuhansittain, eikä miehen tekniikkakaan ole mitenkään poikkeuksellinen.

Kaiken avain on nerokas melodian taju. Smith on ennenkaikkea rock-kitaristi, jonka sooloja voi helposti viheltää myös biisin jo loputtua. Jos haluat kuunnella mihin hetkiin tuoreemmassa tuotannossa kaikki kiteytyy, niin otapa kuunteluusi Dance of Deathilta "Paschendale" kohdassa 5'12 ja tuoreelta levyltä "Isle of Avalon" ajassa 4'31. On turha pukea sanoiksi sitä minkä Adrian Smith kertoo soitollaan.