Kitaroita, kitaroita ja lisää kitaroita...

Kitaroiden viehätysvoimaa ei sovi aliarvioida. Usein kuullaan puhuttavan auto-, asunto- tai vauvakuumeesta, mutta niiden rinnalle voisi vallan hyvin nostaa kitarakuumeen.

Kitara on suuremmoinen esine omistaa. Se on kaunis, käytännöllinen ja se pitää arvonsa erinomaisesti. Tämä tietysti edellyttää sitä, että kitaraa myös pidetään hyvin. Siihen kuuluu myös kitaran aktiivinen soittaminen, sillä pitäähän kitaran puu kielien tuottamasta värähtelystä.

Ensimmäinen varsinainen kitarani oli musta Epiphone, jonka ostin puoliksi omilla rahoillani Kotkan semilegendaarisesta Sävelaitasta. Kitara oli strato-mallinen halpis-Epi, jonka seksikkyyttä tuolloin lisäsi se, että sitä mainostettiin Soundi-lehdessä. Kitaran kiehtovuutta lisäsi myös maininta "Epiphone by Gibson", mutta sittemmin olen tajunnut, että kitaralla oli varsin vähän tekemistä Gibsonin kanssa.

Kitarassa oli tuolloin kovaa huutoa oleva lukkotalla, jolla kitaristinalku pääsi tuottamaan ultramakeita bendejä. Tallan laatu tosin oli sitä sun tätä, mutta olipa nyt sitten ainakin se lukkotalla.

Kitara pelittikin varsin pitkään, vaikka jo tuolloin haaveena olivatkin aidot jenkkikitarat. Eipä sitä ole vieläkään unohtanut millaisen vaikutelman Kimmo Toivakan Kramer Pacer (vai oliko Baretta, tuolloin teki. Kramereista lisää tuonnempana) Kotkan studiolla Admiren äänittäessä ensimmäistä demoaan.

Toisen kitarani ostin vaihto-oppilasreissultani Floridasta. Tuolloin haaveilin erityisesti vaaleanpunaisesta Squierin "Strat"-mallista aidolla Floyd Rosen tallalla ja releillä, mutta käytettyyn keppiin oli tuolloin tyytyminen. Koulukaverini möi minulle tuntematonta Westone-merkkistä kitaraa ja tottakai väärinpäin käännetty lapa (reversed headstock) oli tuolloin kuuminta hottia ja kitara vaihtoi omistajaa muistaakseni 150 taalalla. Eikä kitaran kirkuvan keltaisella värillä ollut suinkaan vähäinen merkitys. Oman Westoneni kaltainen kitara on jotakuinkin oheisessa linkissä.

Kitarasta oli jo ostovaiheessa ylälukot rikki, joten varsinaiseen kampi-iloitteluun ei tällä kitaralla pystynyt, mutta jälkeenpäin ajatellen se oli ehkä ihan hyvä asia. Tämä kitara on muuten minulla edelleen ja tulen tämän jossain vaiheessa kunnostamaan. Jossain vaiheessa erehdyin Epiphoneni myymään, mutta menetys oli lähinnä sentimentaalisella tasolla.

Westonen jälkeen en sitten omaa kitaraa ostanutkaan ennenkuin vasta vuonna 2004. Välissä soitin mm. Sunin Hannun umpipaskalla strato-kopiolla sekä Jääskeläisen Lassen sinällään mainiolla Epiphonen Les Paulilla. Akustisen sentään ostin, kun vaimon kaveri tyrkyttämällä tyrkytti ostettavakseni Ibanezin Performance-sarjan akkarin. Ei varmastikaan mikään helmi, mutta on sillä monta aika hyvää biisiä (ainakin omasta mielestäni;-) tehty.

Kun mielessä alkoi jälleen itämään ajatus bändin perustamisesta, oli mielessä Gibsonin Les Paulin ostaminen. Marssin tuolloin Lappeenrannassa Soundwellin myymälään ja esitin asiani. En ole ikinä kaupanteoissa ollut kovinkaan noheva ja lankaan menin nytkin. Myyjä kysyi, että olenko kokeillut Tokain laatukitaroita. No niinhän siinä sitten kävi, että viikon kuluttua kävelin liikkeestä Tokain LC-80S -mallin Les Paul (nyt kun kitarasta voi juridisestikin kestävästi käyttää yleisnimikettä Les Paul) EMG:n Zakk Wylde -mikeillä varustettuna.

Oli nautinnollista havaita, että kitaran hinta tuo mukanaan myös laatua. Oma Tokaini on viimeistelyltään ja soundeiltaan ollut aina mieleeni, enkä ihmettele että kysestä Tokaita melko yleisesti näkee oikeillakin soittajilla.

Tässä vaiheessa alkoi niinsanottu G.A.S vaivaamaan. Kyseinen "kaasuttelu" ei avaudu ennenkuin sen kokee omakohtaisesti. Ensimmäinen itselleni kaasuttama kitarani oli Tokain perus-strato, jonka ostin Lappeenrannasta parilla sadalla eurolla. Itseasiassa hinnastaan huolimatta kitara on kerrassaan mainio ja on sillä nauhallekin soitettu.

Tämähän ei tietenkään riittänyt, vaan mielessä kävi pyörimään "oikean" Les Paulin hankkiminen. Tilaisuus hankki Les Paul tuli kaverin kertoessa, että yksi olisi myynnissä. Kaupat syntyivät ja ostin Special-mallin LP:n kohtuuhintaan. Kitara oli kuitenkin Tokaihin verrattuna pettymys, sillä Special on Gibsonin halvin malli ja viimeistely ei ole aivan sitä mitä esimerkiksi Tokaissa. Hyvä kitara sinällään, mutta "se jokin" puuttui. No can do, baby!

Kun oikea kitara sattuu kohdalleen on G.A.S luonnollisesti pahimmillaan. Kesken hoitovapaata vierailimme vaimoni kanssa Helsingissä ja kaverini vinkkasi, että Soitin-Huttusella saattaisi olla minua kiinnostava kitara.

Kun astuin Huttuselle sisään ja näin kitaran tiesin, että nyt mennään ja lujaa. Kyseessä oli pitkään himoamani Gibsonin Explorer. Kyseinen "äxä" on Studio-mallia ja vuodelta 2003. Kitara on hieman tavallista Exploreria kevyempi ja mikä parasta väriltään herkullisen punainen. Rahatilanteeni oli tuolloin hoitovapaasta johtuen aika karmiva, mutta niin vain kävi että kitara lähti mukanani kohti Imatraa.

Tässä vaiheessa käyttökitaroikseni olivat vakiintuneet Tokai ja Explorer. Les Paul sai olla aika rauhassa ja vaihtuikin sittemmin Peaveyn 5150:aan. Uskon, että vaihdossa voittivat molemmat osapuolet, sillä Gibsonin uusi omistaja laittoi kitaraa aika tavalla uusiksi. SISOsta tarkemmin joskus toiste, mutta sen voi jo nyt sanoa, että kyseessä on pahasti yliarvostettu nuppi.

Kramer on ollut minulle haave 80-luvun puolesta välistä lähtien. Muistan kirjoittaneeni kahdeksannella luokalla ruotsin kokeen "Om jag hade pengar..." -kysymykseen täydentäneeni, että "skulle jag köpa en Kramer". Tähän muuten silloinen sijainen ja nykyinen Yleisradion taloustoimittaja Mika Rahkonen täydensi koko pop-sensibiliteettinsä silloisella voimalla, että "men hellre Gretsch". Mainiota meininkiä!

Kramerin hankkiminen ei ollut mikään aktiivinen prosessi. Toki sen aktivoitumista helpotti mainio tribuuttisaitti Vintagekramer.com, josta eri malleja pääsi luuppailemaan aika hyvin. Kramerhan on syystäkin legendaarisen maineen saavuttanut kitara, jonka esiinmarssia 70-80 -lukujen vaihteessa vauhditti eräs Edward Van Halen. Kitara ponkaisikin tuntemattomuudesta 80-luvun vastineeksi sille statukselle mitä tällä hetkellä kitaroiden keskinäisessä rankingissa pitää tällä hetkellä ESP. Muita Kramerin käyttäjiä olivat mm. Vivian Campell, George Lynh, Neal Schon, Richie Sambora sekä maailman aliarvostetuin kitaristi Mick Mars.

Kuten kaikkeen muuhunkin, vaikutti Kramerin elinkaareen globaali talous. Alunperin kitaraa valmistettiin New Jerseyssä, mutta monien muiden merkkien tavoin kitaran tuotantoa siirrettiin Aasiaan. 80-90-lukujen taitteessa Etelä-Koreassa oli työnseisaus, joka vaikutti Kramerin alihankintaan ja mallistojen kehittämiseen.

Toinen ja huomattavasti mielenkiintoisempi Krameria kuopannut asia oli grunge. Musiikkityyli , joka tappoi ison osan rock n' rollin hyvää fiilistä tappoi myös Kramerin. Enää ei ollut coolia soittaa L.A. -rockia hyvältä näyttävällä kitaralla ja markkinat kuihtuivat täysin. Viimeinen niitti Kramerin arkkuun taisi olla valmistaa balalaikan muotoinen kitara, jota käytti Desmond Childin ja Bon Jovi -musikanttien avittama Gorky Park. No, niin kaatui Neukkula, niin kaatui Gorky Park ja niin kaatui myös Kramer.

Itselle avuksi Kramer-nälässä tuli Muusikoiden.netin mainio tori, jonne laitoin "ostetaan Kramer" -ilmoituksen. Eipä aikaakaan, kun puhelin soi. Olin jo periaatteessa sopinut kaupat halpis-japsista, mutta Helsingistä minulle soittanut vanhempi herrasmies tarjosi jotain aivan muuta. Maininta "viulukannesta" ja "aika tykistä Kramerista" sai minut vakuuttuneeksi ja pienen googlettamisen jälkeen selvisi, että kyseessä on New Jerseyssä valmistettu American Stagemaster Standard Jeff Beck -humbuckerilla. Se oli siinä!

Suurin ilo koitti avatessani kitarakeissin. Ottaen huomioon, että kitara oli vuodelta 1987 oli se hämmästyttävässä kunnossa! Ei naarmuakaan!

Näin olemme tulleet G.A.S. -ristiretkeni tähän vaiheeseen. Westonea lukuunottamatta soitan kaikilla kitaroilla säännöllisesti ja kaikille on omat biisinsä ja tyylinsä.

Ai että mitä tuo Firebird tuossa sivun ylälaidassa tekee?

Rollareiden sanoin: "It's a gas gas gas..."