Pienet piirit ahdistavan urheilujournalismin nurkkaan

Olen jo pitkään miettinyt suomalaisen urheilujournalismin tilaa. Suurin ongelma Suomessa on se, että urheilun toimijat ja journalistit ovat liian lähellä toisiaan. He myös tarvitsevat toisiaan, eikä ruokkivaa kättä purra.

Toki teksteistä vastaavat toimittajat, mutta myös seurojen toiminta on tarkastelun arvoista. Onhan nimittäin niin, että seurat ja maakuntien kaupallinen media ovat melko irvokkaassa liitossa keskenään.

Yhtälöhän menee niin, että joukkue A pelaa lajinsa pääsarjassa vaihtelevalla menestyksellä. Samassa kaupungissa toimitustaan pitävä maakuntalehti B on ostanut mainostilaa joukkue A:n pelipaidoista. Yleisökeskiarvot eivät ole kummoisetkaan, joten myöskään rahaa ei lipputuloista tule seuran kassaan. Siksi sponsoreiden tukieurot ovat kultaakin kalliimpia.

Perustellakseen mainoshintojaan joukkue A:n markkinointivastaava ehdottaa maakuntalehti B:lle, että saadakseen lisää vastetta rahoilleen lehti saa myös joukkuetta koskevat uutiset ennen muita. Tämähän toki lehdelle käy, koska näin lehti saa myös lukijoidensa silmissä journalistista etumatkaa kilpailijoihinsa nähden.

Tässä tullaan suomalaisen urheilujournalismin suurimpaan ongelmaan. Seurojen ja median välinen tila on imetty olemattomiin. Suurin ongelma asetelmassa on se, että nämä seurat ovat alkaneet olettaa myös mainossopimusten ulkopuolisilta tiedotusvälineiltä samaa suhtaumista seuraan kuin mitä odotetaan siltä seuran paidassa mainostavalta maakuntalehdeltä. Kun tätä ei sitten tulekaan ja myös ikäviä asioita tuodaan esille kehtaavat nämä pikkukaupunkien suurseurojen pienet toiminnanjohtajat ja puheenjohtajat olla asiasta vielä loukkaantuneita. Tasapuolinen tiedottaminen ei tarkoita sitä, etteikö seura voisi tukijoitaan huomioida siten, ettei journalistinen tasapaino järkkyisi ja häntä heiluttaisi koiraa.

Onhan se totta, että kaikilla olisi mukavaa jos vain mukavista asioista puhuttaisiin. Eli jos juna pysähtyy, niin laitetaan verhot kiinni, hytkytään ja kuvitellaan, että juna liikkuu.