Olen jo pitkään miettinyt suomalaisen urheilujournalismin tilaa. Suurin ongelma Suomessa on se, että urheilun toimijat ja journalistit ovat liian lähellä toisiaan. He myös tarvitsevat toisiaan, eikä ruokkivaa kättä purra.
Toki teksteistä vastaavat toimittajat, mutta myös seurojen toiminta on tarkastelun arvoista. Onhan nimittäin niin, että seurat ja maakuntien kaupallinen media ovat melko irvokkaassa liitossa keskenään.
Yhtälöhän menee niin, että joukkue A pelaa lajinsa pääsarjassa vaihtelevalla menestyksellä. Samassa kaupungissa toimitustaan pitävä maakuntalehti B on ostanut mainostilaa joukkue A:n pelipaidoista. Yleisökeskiarvot eivät ole kummoisetkaan, joten myöskään rahaa ei lipputuloista tule seuran kassaan. Siksi sponsoreiden tukieurot ovat kultaakin kalliimpia.
Perustellakseen mainoshintojaan joukkue A:n markkinointivastaava ehdottaa maakuntalehti B:lle, että saadakseen lisää vastetta rahoilleen lehti saa myös joukkuetta koskevat uutiset ennen muita. Tämähän toki lehdelle käy, koska näin lehti saa myös lukijoidensa silmissä journalistista etumatkaa kilpailijoihinsa nähden.
Tässä tullaan suomalaisen urheilujournalismin suurimpaan ongelmaan. Seurojen ja median välinen tila on imetty olemattomiin. Suurin ongelma asetelmassa on se, että nämä seurat ovat alkaneet olettaa myös mainossopimusten ulkopuolisilta tiedotusvälineiltä samaa suhtaumista seuraan kuin mitä odotetaan siltä seuran paidassa mainostavalta maakuntalehdeltä. Kun tätä ei sitten tulekaan ja myös ikäviä asioita tuodaan esille kehtaavat nämä pikkukaupunkien suurseurojen pienet toiminnanjohtajat ja puheenjohtajat olla asiasta vielä loukkaantuneita. Tasapuolinen tiedottaminen ei tarkoita sitä, etteikö seura voisi tukijoitaan huomioida siten, ettei journalistinen tasapaino järkkyisi ja häntä heiluttaisi koiraa.
Onhan se totta, että kaikilla olisi mukavaa jos vain mukavista asioista puhuttaisiin. Eli jos juna pysähtyy, niin laitetaan verhot kiinni, hytkytään ja kuvitellaan, että juna liikkuu.
Blogin kirjoittaminen on siitä mukavaa, että näppäimistön takana istuu samassa persoonassa sekä toimittaja, kustantaja että päätoimittaja. Kirjoitusten lisäksi vahvasti subjektiivinen ja omakohtainen on myös suhde käytettävään tiedotusvälineeseen. Tämä antaa perustellun syyn olla myös kommentoimatta blogin mahdollisesti aiheuttamaa keskustelua tai kritiikkiä.
Tämän on tähän saakka huomannut myös Perussuomalaisten tuore parlamentaarikko Jussi Halla-aho. 2000-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien Halla-aho on Scripta-blogissaan esittänyt havaintoja suomalaisesta yhteiskunnasta. Suurennuslasin alla on ollut erityisesti Suomen maahanmuuttopolitiikka ja tekstien sisältöjä on puitu aina oikeussaleja myöten.
Kansanedustajana Halla-aho ei kuitenkaan enää voi tilanteen niin vaatiessa vetäytyä kammioonsa. Tuoreessa blogikirjoituksessaan Halla-aho viestii kannattajilleen miten vaalivoiton jälkeen perussuomalaisia kansanedustajia tulee lähestyä.
"Älkää pommittako edustajianne hyvillä ideoilla siitä, mitä asioita heidän pitäisi ajaa eduskunnassa. Me aiomme ajaa siellä niitä asioita, joilla kampanjoimme vaaleissa. Niiden asioiden vuoksi meitä on äänestetty. Palettia ei voi laajentaa loputtomasti. Minun teemojani ovat maahanmuuttopolitiikka, aselainsäädäntö, kielipolitiikka ja sananvapaus..."
Halla-aho jäädyttää agendansa siis neljäksi vuodeksi ja vetää blogistin kammion oven kiinni selkänsä takana. Hän ei myöskään halua toimia yleispoliitikkona, vaan naulaa puuoveen osaltaan neljä teemaa.
"Älkää pommittako edustajianne muistutuksilla siitä, minkä vuoksi heitä on äänestetty. Me muistamme kyllä. Arvioikaa vuonna 2015, olemmeko pysytelleet asialle uskollisina..."
Mikäli äänestäjä sitten sattuisikin huomaamaan, että vaalikampajan teeseistä poiketaan on Halla-ahon mielestä seuraava väliaikapiste seuraavien vaalien aikana. Äänestäjien tulee siis vain (sokeasti) luottaa, että valitulla tiellä pysytään.
Eduskuntavaalien jälkeisia kasvukipuja ja jälkipolttoja tuntuu olevan median lisäksi myös tuoreilla kansanedustajilla.
Kevään eduskuntavaalit eivät pettäneet, eivätkä jättäneet kylmäksi.
Perussuomalaisten murskavoitossa on ollut itse kullakin sulattelemista. Ehdottoman varmaa on kuitenkin se, että "jytky" oli väkevä signaali kansalaisten tahtotilasta. Nyt onkin mielenkiintoista seurata miten tämä tulos analysoidaan esimerkiksi muissa puolueissa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen, että tulevissa vaaleissa soinilaisia one-linereita pudottelevat muutkin puheenjohtajat.
Erikoisinta tässä vaalituloksessa on ollut se, että kansan tahtotilan lisäksi se on paljastanut sen, että tämän päivän Suomessa eletään monessa eri kerroksessa. Erityisesti punavihreälle ekoeliitille on ollut täysin käsittämätöntä, että kansa on ollut niin käsittämättömän väärässä. Sosiaalinen media huusi vaalien jälkeisenä maanantaina maastamuuttoilmoituksia ja taidettiinpa Facebookissa perustaa nokkela "Suomi-pakolaisille" omistettu ryhmä.
Kaikki nämä parkaisut ovat osoittaneet millaista paremmuutta ja ylenkatsomista ABC-kansaa kohtaan vaikkapa nyt sitten uusmaalaisen pikkukaupungin puutaloalueelta on suunnattu. Perussuomalaisten teeseistä ei tarvitse pitää, mutta vaalien tulos täytyy ottaa vakavasti. Sitä tulee myös kunnioittaa.
Vaalituloksen aiheuttamat tuskanhuudot ovat paljastaneet myös vallalla olevan tietämättömyyden poliittisesta järjestelmästämme. Suomessa käytiin vapaat ja demokraattiset vaalit. Valtaosa suomalaisista äänesti joitain muita puolueita kuin Perussuomalaisia. On siis lapsellista väittää, että koko poliittinen ilmastomme siirtyisi nyt hellekeleistä pakkaselle. Toki tuulen suunta muuttuu, mutta sen sallii nimenomaisesti vapaa demokratia.
Puolueettomalta vyöhykkeeltä tarkasteltuna nämä ovat hienoja aikoja!
Kevätloma laskettelunparissa. Hiihtohissimatka ylös kahdeksanvuotiaan kanssa.
Hetki hiljaisuutta ja poika toteaa: "mie varmaan oon laskenu enemmän elämässäni ku sie...".
Poika puhuu asiaa!
Olen kotoisin etelärannikolta, missä korkeinta mäkeä kutsuttiin nimellä "kananpaska".
Mäki oli nimensä ansainnut.
Parikymmentä vuotta myöhemmin mäki ei tunne nimeä "kananpaska", mutta laskijan olo sitäkin enemmin.
On uskomatonta miten vaikeaa on nelikymppisen opetella motorisia uutuuksia. Siinä missä kahdeksanvuotias laskee metsäreitit ja mustat rinteet tulee faija perässä ja "kananpaska" on aika osuva termi.
Siinä vaiheessa kun jälkikasvu toteaa arkailevalle isälle, että "sinulla nyt vain ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laskea tämä mäki alas" tulee mieleen, että ovatko osat vaihtuneet,
Aloitin blogin pitämisen joitakin vuosia sitten, koska "niin monet muutkin pitivät". Kyllä, tyhmä syy. Mutta jotenkin tämä vain varaventtiiliksi jäi.
Tänään aloitin "karppaamaan" ja syy oli yhtä tyhmä kuin motiivi tämän blogin aloittamiseen. Olivathan monet työkaverini mutustelleet salaattia ja lihaköntsää ja vakuuttivat "olon olevan mahtava".
Itse olen nyt ollut vähähiilihydraattisella appeella tästä aamusta alkaen, eikä olo ole "mahtava".
Tarkoitukseni ei ole kiristää elämään täysin ilman"hiilareita", mutta pienelle ruokavalion ruuvaukselle olisi varmasti syytä. Siispä nyt sitten karppaan.
No mitäpä olen tänään syönyt? Sen ainakin sanon heti kärkeen, että kahvimaidoista en luovu. Sen sijaan leivästä olen luopunut ja veikkaanpa sen olevan se vaikein rasti.
Lounaaksi ostin itselleni fetasalaatin ainekset ja sellaisenpa söinkin kera broilerin koiven. Kieltämättä lounaasta tuli yllättävän köykäinen olo, mutta jotain jäi puuttumaan. Tiedä sitten kuvittelenko vain.
Välipalan jätin väliin kuten tavallisesti. Illan suussa särvin kaksi light-Cokista ja viimeistään toista tilatessani tunsin oloni todella typeräksi.
Illalliseksi söin salaattia ja paistoin itselleni kaksi porsaan pihviä.
Olkoon tämä syömispäiväkirjani ja samalla itsekurini mittari. Veikkaanpa nimittäin, että meikämandoliini karppailee tasan torstaihin saakka.
Nokia on ollut meille suomalaisille kansallinen ylpeydenaihe. Nokia on ollut myös merkki laadusta. Jotain sellaista mihin on aina voinut luottaa.
Ei ole enää. Josko on sitä ollut enää vähään aikaan.
Olen käyttänyt Nokian puhelimia 90-luvun puolesta välistä lähtien ja tulin tilanteeseen, jossa uuden puhelimen hankkiminen tuli ajankohtaiseksi.
Monet ystävistäni olivat päätyneet mm. Applen ja Samsungin tuotteisiin. Itse lähdin kuitenkin siitä, että myös uusi puhelimeni tulisi olemaan Nokia. "Nokialainen", kuten sanonta kuuluu.
Astelin liikkeeseen tarkoituksenani ostaa Nokian C7-00 -malli. Silmäilin älypuhelimien rivistöä ja suunnistin Nokia-hyllyn äärelle. Myyjä lähestyikin minua nopeasti ja alkoi välittömästi esitellä Samsungin ja HTC:n mallistoa. Kysyessäni Nokian mallista myyjä naurahti.
Kysyessäni syytä naurahdukselle olivat myyjän sanat aika yksiselitteiset.
"Näis on samat bugit ku ennenkii, akun joutuu kiskoo irti kerta viikkoon ja käyttis on huomattavasti huonompi ku näis muis vastaavis..."
Aika järeä myyntipuhe myyjältä, joka puhuu oman liikkeensä vitriinissä myynnissä olevasta tuotteesta.
Sanat ovat kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, että jälleenmyyjät ovat kääntäneet selkänsä Nokialle. Nokia ei enää taidakaan olla merkki laadusta.
Tarkempi kysely myyjän kanssa paljastaa raa'alle arvioille perin käytännöllisen syyn. Asiakkaille ei haluta myydä sekundaa, koska tämä palaa aina takaisin liikkeeseen. Nokian ison kuvan ongelmat ovat laajalti olleet esillä.
Mahdetaanko Keilaniemessä tietää mitä tuotteista kentällä puhutaan?
PS: Ai niin, puhelimeni on tätä nykyä taiwanilaisvalmisteinen. Ja toimii moitteettomasti.
En tiedä mitä ihmettä olen touhunnut koko pimeän 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan!
Tämä ajatus tulee mieleeni kuunnellessani Sentencedin tuotantoa.
Kyllä, vuonna 2005 uransa lopettanutta muhoslähtöistä synkistelyviisikkoa siis.
Bändistä on kirjoitettu ja sanottu lähes kaikki mahdollinen ja paljonpa olen itse kuluneen viidentuosta vuoden aikana bändistä lukenut itsekin. Silti bändi on jäänyt minulle täysin vieraaksi.
Parasta asiassa on se, että koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua uuteen musiikkiin. Siksipä itse olen aloittanut sukeltamisen Sentencedin musiikkiin ja koen uutena sitä mikä bändin aikoinaan löytäneille on jo nostalgiaa.
Populaarikulttuuri nostaa ajoittain tiettyjä hahmoja jalustalle hämmentävälläkin tavalla. Näistä persoonista tulee pinssien, T-paitojen ja nykyisin sosiaalisen median vakiovieraita. Voisi jopa sanoa, että nämä hahmot jättävät maallisen merkityksen muuntuakseen logoiks, sloganeiksi ja symboleiksi.
Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Johnny Cash, Elvis, Ronnie James Dio, Bono sekä Ian Kilmister, kavereiden kesken Lemmy.
Ensiksi mainitut ymmärtää enemmän kuin hyvin, jos katsahtaa heidän musiikillista uraansa. Toki hieman kyynisesti on todettava, että "CASH"-paitaiset wanna-be -rokkarit ovat jotensakin huvittavia. Soitapa heille amerikkalaista laatukantria (kyllä, sellaistakin on...) ja se on paskaa. Soita heille Johnny Cashilta täysin vastaavaa twangia ja se on hyvää. Onhan se "cashia".
Lemmy sen sijaan on mielenkiintoisempi tapaus tässä mielessä. Tarkastellaanpa Lemmyn urakehitystä rock-ikoniksi.
"70-luvun sankari, 80-luvun luuseri"
Itse muistan Lemmyn 80-luvulta varsin surullisena hahmona. Tuolloin raskaamman musiikin pariin löytäneelle räkänokallehan suurimmat sankarit olivat W.A.S.Pin, Iron Maidenin ja Twisted Sisterin nokkamiehiä, jotka uhkuivat vaaraa ja soitannollista kärkeä.
Sitten oli se näppylänaamaisen basistin johtama bändi, joka kävi keikalla Husulassa siinä missä Iron Maiden veti samaan aikaan jäähallin täyteen. Yhteistä näille keikoille toki oli se, ettei äiti päästänyt kummallekaan keikalle.
Rock-Radion taajuuksilta tutuksi oli toki tullut "Ace of Spades", mutta sekin oli jotain korinaa jurakaudelta. Suosikissa julkaistu Juho Juntusen kolmiosainen raskaamman rokin historiikki kertoi Motörheadin suuruudesta ja tämä olikin ainoa syy miksi bändi oli edes jossain määrin kiinnostava.
80-luvulla julisteet, jullarit, olivat kovaa sanaa. Siksipä tuolloin ilmestyikin useita lehtiä, joissa oli niukalti tekstiä, mutta sitäkin enemmän kuvia. Eräästä näistä sitten silmiin sattui uutinen, joka kertoi Motörheadin, siis sen näppylänaamaisen ja ruman basistin bändin, julkaisseen "Orgasmatron"-nimisen albumin. Kummoisia arvosteluita se ei saanut, eikä nostanut bändiä sen kummempaan arvostukseen. Ei omassa, eikä yleisemmässäkään katsannossa.
Jossain määrin bändi muistutti tuolloin kuolinkorahduksiaan päästänyttä Hurriganesia. Siinä missä Ganesit julkaisivat surkuhupaisan liveäänitteen Cafe Metropolista, julkaisi Motörhead liveäänitteen, joka oli äänitetty Suomessa. Aika laimeata, kun ottaa huomioon tuon ajan viileimmät livet. Niitä ei oltu äänitetty Hämeenlinnassa tai Helsingissä, vaan Long Beach Arenalla Los Angelesissa. Ne ovat aika kaukana toisistaan. Monellakin tapaa.
90-luvun taitteen ja grungen häivyttyä suuremmista otsikoista alkoi perinteisempi heavy nostaa päätään. Yksi genren suurimmista oli Ozzy Osbourne. Toisin kuin Lemmy oli Ozzy osannut aina nostaa rinnalleen poikkeuksellisen mielenkiintoisia kitaristeja. 80-luvun lopulla Ozzy sai nostetta nuoresta Zakk Wyldestä ja 90-luvulle tultaessa vaimostaan Sharonista, jonka business-nenä työnsi "Ossin". realitytähdeksi. Sitä ennen Ozzy oli tehnyt kerrassaan mainion "No More Tears" -albumin. Levylle Ozzy oli saanut biisinkirjoitukseen apua Lemmyltä. Tämän kynästä botnea saivat levyn biisit "Mama I'm Coming Home", "Desire" sekä "Hellraiser". Levy myikin miljoonia ja kuin huomaamatta antoi Lemmyllekin sekä rahaa että uusien teinien huomion. Kuka olikaan tämä näppylänaama?
Samaan aikaan myös Motörhead pysyi aktiivisena. Orkesterin levyt eivät vetäneet vertoja "kultaisten vuosien" tuotannolle, mutta kartalla orkesteri oli.
2000-luvulle tultaessa Lemmyn nimi alkoi pysyä esillä yhä ahkerammin. Lemmystä alkoi hiljalleen muodostua synonyymi kaikelle rankalle, viileälle ja uskottavalle. Toki tähän oli syynä myös se, että raskaampi musiikki nousi jopa ärsyttävissä määrin suosituksi. Ja yhtäkkiä jäljet alkoivat johtaa sylttytehtaalle. Lemmy siellä, Lemmy täällä, Lemmy Foo Fightersin kanssa lavalla satatuhantisen yleisön silmien edessä.
Siinä missä Hurriganes hautautui menneiden vuosikymmenien takaiseksi ikoniksi, nousi Motörhead käsittämättömästi myös musiikillisesti takaisin huipulle. Orkesterin kaksi viimeistä levyä, "Motörizer" sekä tuorein "The Wörld Is Yours" ovat parasta (IMHO) mitä bändi on tehnyt koskaan. Nyt "Overkillin" tai Ace Of Spadesin" perään korahtavat heristävät nyrkkiään, mutta näin se vain on.
Virheitä ja korinaa
Tuoreimman levyn ilahduttavimpia piirteitä ovat levyn aito raakuus sekä soundit. Siinä missä esimerkiksi kotoinen Stam1na vakuutti viimeisimmällä studiolevyllään pyrkivänsä raaempaan äänimaisemaan jäi yritys surkuhupaisaksi. Sitä samaa geneeristä metallituubaahan "Viimeinen Atlantis" oli kuin mitä aikaisemmatkin levyt olivat olleet. "The Wörld Is Yours" sen sijaan on vanhan liiton levy, mitä ei ole kompuralla vedetty ruvelle ja pilalle. Soundi on terveen ohut.
Soitannollisesti levyn parhautta on se, että soitto ei ole virheetöntä. Komppi heittelee, sovitukset paikoin falskaavat ja laulu on Lemmylle ominaista kurkkukorinaa. Tämä juuri tekee levystä niin raikkaan, koska kokonaisuutta ei ole kuohittu softalla nätiksi. Uskaltaisivatpa näin tehdä useammatkin bändit.
Eli miksi siis "puolijumala"?
Kirjoitus alkoi kysymyksellä miksi Lemmystä on nostettu puolijumala. Kirjoitus ei pääty yksiselitteiseen vastaukseen. Tosiasia vain on se, että Ian Kilmister on uskottava, tyylikäs ja konstailematon paskiainen, jonka trio tekee yksinkertaista ja suoraa rokkia. Motörhead ei ole ainoa bändi, joka tekee niin, mutta se on ainoa bändi, jonka nokkamiehenä on Lemmy.
Mikael Jungnerin kokemattomuus poliittisella areenalla alkaa näkyä. Oli erikoista, että Junger meni jakamaan grogilasin kokoisen lätyn nimenomaan perussuomalaiseen lapaan.
Luettelihan Jugner Demarin palstalla "sikoja Soinin säkissä" nimeltä mainiten.
Ja tämänhän ovat kyseiset "siat" osanneet tahoillaan käyttää erinomaisesti hyväkseen ja puhaltavat sillä puhurilla vielä pitkään.
Mitä toisaalta teki SDP ja Jungner. Rosteriin hankittiin Lauri Ihalainen.
Olemme kävelleet samaa polkua jo kahdeksan vuoden ajan. Olemme kulkeneet samaan suuntaan niin sateessa kuin paisteessakin. Tiemme eivät ole eronneet, vaikka olisin ollut kuinka päissäni tahansa tai käyttäytynyt miten urposti tahansa. Olet kestänyt niin myötä- kuin vastamäetkin ja olet kantanut minua uskollisesti.
Kiitos, buutsit!
Buutsit ovat ehkä sivistyneen maailman aliarvostetuimmat kengät. Niille on helppo nauraa ja ne liitetään usein punaiseen niskaan, huonoon musiikkimakuun ja muutenkin alavireiseen elämään.
Itse ostin ensimmäiset buutsini sitten ala-asteen ensimmäisen lapseni syntymisen yhteydessä. En sitten tiedä mikä tarkalleen oli hankinnan motiivi, mutta niin vain Boot Factory sai uuden ja tyytyväisen asiakkaan.
Malliksi valikoituivat tylppäkärkiset ja käsinvalmistetut perusbuutsit. Aluksi ne eivät tuntuneet istuvan jalkaan millään ja myös koliseva askellus sai varomaan kanta-astunnan intensiivisyyttä. Myös hinta, 240 euroa, oli suolainen pieti.
Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin samat kengät ovat edelleen jalassa. Nuutuneet pohjat ja kantalaput on korvattu uusilla ja buutsit saivat ammattilaisen käsittelyssä myös uuden kiiltävän pinnan. Rehellisesti voikin sanoa, että kengät saivat vähintään kolme lisävuotta käyttöä varten.
240 euroa on iso kasa rahaa, mutta kun sen jakaa kahdeksalle-kymmenelle vuodelle, niin harvat kengät tulevat yhtä edullisiksi.
Parasta buutseissa ei kuitenkaan ole pinta, ulkonäkö tai uudet kantalaput.
Parasta hyvin istuvissa buutseissa on se, että ne istuvat jalkaan kuin paras mahdollinen sukka.
Jatkanpa Mamo Wolden ansiokasta pohdintaa Adrian Smithin ja Iron Maidenin välisestä suhteesta.
Iron Maidenia pidetään yleisesti ja hyväksytysti Steve Harrisin aivolapsena. Onhan bändi Harrisin luomus ja Harris myös bändin ainoa läpi koko uran soittanut rautaneito.
Itse olen kuitenkin viimeistään The Final Frontierin myötä vakuuttunut siitä, että Iron Maidenin musiikillisen suuruuden tärkein yksittäinen soittaja on bändin kitaristi Adrian Smith.
Smithin jättäessä bändin Seventh Son of the Seventh Son -järkäleen jälkeen Iron Maiden jäi ns. kultaisten vuosien jälkeen sävellyksellisesti erikoiseen tilanteeseen. Uuden levyn äänitysten alkaessa ja Harrisin näyttäessä peruutusohjeita Rolling Stonesin mobiilistudion rekoille bändin luottosäveltäjä Smithillä ei ollutkaan tuoda yhteiseen pöytään tavallista tukkua laadukkaita biisejä. Ainokainen oli selvästi No Prayer For The Dyingin materiaalista poikkeava klassinen rock-raita "Hooks in You". Niinpä erityisesti Harrisin biisien osuus kasvoi. Vaikka No Prayeria seurannutta Fear Of The Darkia monet pitävätkin jopa klassisena tuotoksena, aloittivat nuo levyt bändin sävellyksellisesti kuivan kauden.
Smith tuli korvaamaan debyyttilevyn jälkeen Dennis Strattonia. Killersillä Smithin tuotantoa ei vielä kuultu ja ensimmäisenä varsinaisena klassikkona pideyllä Number of The Beastillakin Smithin kynä oli vielä verran vaatimattomassa vedossa. Toki esimerkiksi "The Prisoner" on yksi tuon levyn kulmakivista, mutta vastaavasti taasen "Gangland" ei samaan yllä.
Pedon numeroa seuranneella Piece of Mindilla Smith löysi tiensä samaan ketjuun Bruce Dickinsonin kanssa ja ainakin allekirjoittaneelle tämän duon taika on lyömätön. Tulevilla levyillä kaksikon työstämien biisien sarja on komea: Flight of Icarus, 2 Minutes to Midnight sekä pahasti aliarvostettu Back in The Village.
Varsinaisiin liekkeihin Adrian Smith äityi Somewhere in Timellä ja Seventh Sonilla. Upeilla melodioilla varustetut Wasted Years, Sea of Madness sekä Stranger in a Strange Land saivat seuraa Can I Play With Madnessista sekä erityisesti Evil That Men Dosta.
Smith antoi sävellyksesti Harrisille tilaa hengittää ja soitannollisesti Dave Murraylle mainion aisaparin. Lisäksi Smithin taju tarttuville kertosäkeille rikkoi Maidenin metallista sävelmaisemaa parhaimmillaan nerokkaalla tavalla. Ei siis ihme, että 90-luvulle tultaessa kaikki muuttui.
Fear of The Darkilla Maidenin sävellyksellinen kehä alkoi kiertää ensimmäistä kertaa. Bändi ei luonut nahkaansa vokalisti Dickinson hetkellistä raspikurkkuvaihetta lukuunottamatta. Aikaisemmin nerokkaat Murrayn ja Smithin stemmakitarat yksinkertaistuivat ja vaikka ne tuottivatkin levyn nimibiisin kaltaisen anthemin, on esimerkiksi "Afraid to Shoot Strangers" ideaköyhä rönsy.
Hetkellisiä pilkahduksia lukuunottamatta bändin taru näytti olevan kuljettu. Onneksi Harris katsoi tosiasioita silmiin ja kutsui sekä Dickinsonin että Smithin takaisin bändiin.
Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life And Death tuottivat varsin kaksijakoista jälkeä. Kuten Mamo Woldekin kirjoittaa on Smith ottanut itselleen kuuluvan roolin vasta Iron Maidenin viimeisimmällä The Final Frontier -levyllä.
Mikä sitten soitannollisesti tekee Smithistä niin tärkeän Iron Maidenille? Soittajana Smithiä nopeampia löytyy tuhansittain, eikä miehen tekniikkakaan ole mitenkään poikkeuksellinen.
Kaiken avain on nerokas melodian taju. Smith on ennenkaikkea rock-kitaristi, jonka sooloja voi helposti viheltää myös biisin jo loputtua. Jos haluat kuunnella mihin hetkiin tuoreemmassa tuotannossa kaikki kiteytyy, niin otapa kuunteluusi Dance of Deathilta "Paschendale" kohdassa 5'12 ja tuoreelta levyltä "Isle of Avalon" ajassa 4'31. On turha pukea sanoiksi sitä minkä Adrian Smith kertoo soitollaan.
Veikkausliigan toimitusjohtaja Jan Wallden on vuosittain valanut uskoaan liigansa kasvumahdollisuuksiin. Lähes joka vuosi olemme kuulleet miten tänä vuonna yleisökeskiarvojen kasvu on käsillä ja miten lajikulttuuri lyö vihdoin isosti läpi myös meillä Suomessa.
Sitä odotellessa.
Tänä vuonna Veikkausliigakauden avaus oli jo lähes surkuhupaisa. Liigainfo pidettiin viikkoja ennen kautta, jolloin myös sähköiset mediat asian noteerasivat. Esimerkiksi Suomen kuunnelluimman radion Radio Suomen Veikkausliigailta oli huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Liigan avauspotku potkaistiin Kuopiossa kuitenkin vasta reilua kahta viikkoa myöhemmin.
Ja millainen se avauskierros olikaan.
Lehdet jaksoivat hehkuttaa, että kauden ensimmäinen maali tehtiin ottelussa KuPS-HJK. Muita vaihtoehtoja avausmaalin otteluksi ei ollutkaan, sillä kyseisenä päivänä ei muita otteluita pelattukaan.
Veikkausliiga puhuu "avauskierroksesta", mutta kovinkaan jäntevästä urheilutapahtumasta tuskin voi puhua. Olihan "avauskierros" venytetty peräti neljälle päivälle. Sen isommalle leivälle noin pientä voimäärää tuskin levittääkään.
Veikkausliigauransa viime kauteen päättänyt Saku Puhakainen lausui Ylen Etelä-Karjalan Radion haastattelussa mielenkiintoisen toteaman. Puhakaisen mielestä Veikkausliigaa ei kannata vertailla millään muotoa edes Pohjoismaiden liigoihin. Ex-maalitykin mielestä kotimaista liigaa pitäisi tarkastella parhaana kotimaisena jalkapallotuotteena ilman kiusallista vertailua suurempiin liigoihin. Myös puheet jääkiekon SM-liigan haastamisesta ovat Puhakaisen mielestä haihattelua. Lappeenrannassa asuvan Puhakaisen mielestä myös liigassa olisi tarkastelun varaa. Kauden pitäisi olla nykyistä huomattavasti jäntevämpi kestoltaan ja ottelurytmiltään.
Puhakaisen sanoissa on paljon viisautta. Olemme hurmaantuneita suomalaisten pelaajien virrasta euroopan kentille. Koko suomalaisen seurajalkapallon tilasta se ei kerro kuitenkaan vielä mitään. Ei hyvässä eikä pahassa.
Arvostetaan suomalaista jalkapalloa sellaisena kuin se on. Turhilla pilvilinnoilla heikennämme vain omaa uskottavuuttamme lajien kesken.
Vanhaan, nykyisen kuvaamo Karhun paikalla sijainneeseen alkuperäiseen Sam's Pubiin liittyy suuri määrä rakkaita muistoja. Yksi parhaista liittyy tällä viikolla ajasta iäisyyteen siirtyneen Peter Steelen Type O Negativeen.
Pahaa aavistamatta istuin baaritiskillä siemailemassa oluttani, kun siihen saakka itselleni täysin ennenkuulumaton soundi alkoi hiipimään tajuntaani.
Soundi oli äärimmäisen raskas, mutta kuitenkin niin kovin erilainen sen ajan metallin äänimaisemasta. Äärimmilleen särötetty basso, ihmeellisen efektikylläinen kitarasoundi ja näiden taustalla perinteiset, mutta raskaat rummut. Parasta kaikessa oli mahtipontisen tarttuva biisi, jota tulkitsi röyhkeän matala laulaja. Kyseessä oli Bloody Kisses -levyn avausraita "Christian woman".
Itse levy vakiintui paitsi pubin niin myös omaan vakiosoittolistaani kiinteästi ja on siellä edelleen. Lopullinen niitti oli kuitenkin ilta Tavastialla 21. marraskuuta vuonna 1996. Tuolloin bändi kiersi loistavan October Rust -levynsä tiimoilta. Keikka oli ja on edelleen yksi parhaista millä itse olen ollut koskaan. Piste iin päällä oli keikan ehdoton huipentuma Too Late: Frozen -biisi, jonka aikana lavalle satanut "lumisade". Harvoin, jos koskaan on niin tehokkaasti yhdistetty visuaalinen ja äänellinen maisema.
Lippu tuolle keikalle maksoi muuten 142 markkaa. Sitä miettiessä voi luupata vaikka alla olevaa videota.
Pääsiäisestä on aikuisiällä muodostunut jouluakin tärkeämpi juhlapyhä. Syitä on monia.
Pääsiäiseen ei liity joulun tavoin valtavaa säätämistä lahjojen, rituaalinen tai sukulaisten kanssa. Pääsiäisenä pyhät ovat jotakuinkin vakiot ja niiden pyhittämiseen omiin tarkoitusperiin sopivaksi ei kohdistu joulun tavoin ulkopuolisia paineita. Kaupallisista puhumattakaan.
Myös pyhän hengellinen sisältö puhuttelee pääsiäisenä joulua enemmin. Ehkä siinä on jopa vertauskuvallinen yhtymäkohta joulun ja pääsiäisen, lasten ja aikuisten välillä. Jouluna juhlitaan syntymää ja kasvun ihmettä, kun taas pääsiäisenä esillä ovat kuoleman ja ylösnousemuksen teemat. Ehkä on siis vain loogista, että joulu puhuttelee enemmän lapsia. Tai siis, joululahjat puhuttelevat lapsia.
Itselle pääsiäinen on erinomainen aikalisä ennen viimeistä rypistystä kohti kesää.
Ja sopiva aika pohtia myös ikuisempia kysymyksiäkin.
- Hyvä kysymys. Mä en ole missään vaiheessa lähestynyt tätä projektia se mielessä miten me menestymme.
Tässä vaiheessa katsojan myötähäpeällä ei enää ole mittaa, eikä määrää. Äimistyksen vaihtuessa huvittuneisuudeksi mieleen tulee ajatus, että tässä on web-TV:n tämän hetken koko kuva lähes koko karmeudessaan.
Ei riitä, että kyseinen nettitelevision makasiiniohjelmaksi pyrkivä komedia on jo puitteiltaan huvittava. Sen lisäksi lehti on marssittanut studioon TET-harjoittelijan. Toisaalta kyseinen web-TV saavuttaa saman komiikan myös silloin, kun studiossa on lehden vakituista väkeä.
Näissä studiokeskusteluissahan kaikki tähtää aina siihen, että lehden oman väen ekspertiisi alleviivautuu mahdollisimman hyvin. Aivan varmasti esimerkiksi Lotta Häkkäsen kysymys oli Sihvosen mielestä hyvä, koska se oli todennäköisesti myös haastateltavan laatima.
Virta vie nettiin
Urheilulehti ei suinkaan ole ainoa media, mikä on avannut oman kanavansa nettiin. Esimerkiksi metallimusiikin suosituin portaali Imperiumi.net avasi hiljattain oman nettitelevisionsa ja tulokset ovat surkuhupaisuudessaan liki samaa kuin Urheilulehdelläkin. Kyseisen makasiinin debyyttilähetyksessä seikkailtiin Finnish Metal Expossa.
Käytännössä tämä nettitelevisio oli sitä, että kamera oli varustettu mikillä ja sen varressa roikuttiin. Haastatteluissa mentiin, noloa kyllä, lähes poikkeuksellisesti kaverihaastattelun metodilla. Tuossahan eräänä tärkeänä elementtinä on se, että haastattelu alleviivaa haastattelijan ja haastateltavan välisen suhteen. Siis lähinnä sen, että toimittaja on etunimituttu muusikolle. Parhaiten se tietysti tuodaan esille lempinimien sujuvalla käytöllä.
Sen kummempaa käsikirjoittamista tai punaista lankaa hajanaisten haastatteluiden sarja ei muodosta. Ehkei ole tarkoitustakaan.
Myös onnistumisia löytyy
Toki Suomesta löytyy myös lupauksia antavampia esimerkkejä siitä miten netti ja televisio voidaan yhdistää ensiksi mainitun ehdoilla.
Televisiosta haudattu MoonTV palasi netissä hiljattain ja avaus on lupauksia antava. Tarjonta on pilkottu ohjelmakokonaisuuksiin ja vaikka mukana on televisioversiostakin tuttua gonzoilua, niin on seassa myös toimituksellista katsottavaa.
Myös musiikkimedian parista löytyy hyvää sisältöä. Esimerkiksi pienehkön Stalker Musicin videohaastattelut ovat parhaimmillaan messevää katsottavaa. Hyvänä esimerkkinä tästä rässiryhmä Malicious Deathin haastattelu. Toimii!
Kyse ei ole siitä, että television pitäisi olla vakiintuneiden mediayhtiöiden yksityisoikeus. YouTubesta ja tästä tekstistäkin löytyy hyviä esimerkkejä siitä, että uudet tavat ja tekijät haastavat television tekemisessä. Pelkkä "web-TV" ja käsivarakamera eivät sitä kuitenkaan tee.
Porvariston perinteiseen vaaliruikutukseen on kuulunut valitus SAK:n näkyvästä roolista vasemmistopuolueiden kampanjoinnissa, olivat kyseessä sitten kunta- tai eduskuntavaalit. On ollut aina suorastaan huutava vääryys, että maan suurin palkansaajajärjestö on asettunut poliittisen keskiviivan toiselle puolelle. Onhan duunareita siellä toisellakin puolella.
Nykyisen hallituksen ajettua tuporatkaisun nurkkaan on Elinkeinoelämän Keskusliitto, kavereiden kesken EK, noussut merkillisen näkyvään rooliin suomalaisessa päivän politiikassa. Hämmentävintä EK:n elämöinnissä on viime aikoina ollut se, että Leif Fagernäs on tehnyt EK:sta hallituksen monitoimityökalun. Milloin EK on vaatimassa muutosta lakkolakeihin, milloin taas se on kärppänä tukemassa hallitusta, asettumassa siis erittäin voimakkaasti poliittiseksi osapuoleksi.
Tähän EK:lla on oikeus, mutta tämän jälkeen SAK:n läsnäoloa vaalikentällä alkaa olla jo kornia kritisoida.
Muutenkin poliittisesta keväästä on tulossa parempi kuin moneen vuoteen. Toissavuotiset kuntavaalit eivät sähköllään sytyttäneet edes pientä hehkulamppua, mutta nyt on toisin: Keskusta valitsee uuden puheenjohtajan ja keskittyy hallituksen vetämiseen ja samaan aikaan SDP ja Kokoomus ovat nokkapokkasilla. Asetelma olisi täydellinen mikäli Jutta Urpilainenkin älyäisi luovuttaa nuijan suosiolla Eero Heinäluomalle.
Ai niin, ja se yksi puoluesihteeri on lähdössä Turkuun. Mikä sen nimi nyt olikaan...
Imatran seurakunnan kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja Reijo Siitonen pohdiskeli Kaakkois-Suomen tv-uutisten haastattelussa perjantaina kirkkoherran tehtävistä luopuneen Marja-Sisko Aallon vaikutusta seurakunnan julkisuuskuvaan. Tulipa mieleen, että ovatko Imatran seurakunnan konservatiivisimmat edustajat koskaan miettineet omien sanomistensa merkitystä seurakunnan julkisuuskuvaan.
Siitosen mukaan Imatran seurakunta tunnetaan tätä nykyä nimenomaan Aallon tapauksesta. Itse väittäisin, että Imatran seurakunta on tätä nykyä tunnettu myös vanhoillisuudestaan.
Koko kirkon ympärillä käytävä keskustelu on polarisoitunut niin, että tavalliset riviseurakuntalaiset ovat miehittämättömällä maalla erittäin hämmentyneinä. On äärimmäisyyksiin asti suvaitsevia ja toisaalla helvetin tulillä uhkailevia. Keskellä ei ole mitään, ei mitään paitsi massat. Siis tavalliset seurakuntalaiset.
On perusteltua kysyä, että onko seurakunnalla toimivat tuntosarvet jäsenistönsä arvoilmastoa haistelemassa. Seurakunnan luottamusmiehet puhuvat suureen ääneen Aallon ratkaisun aiheuttamasta mielipahasta, mutta onko jäsenistön näkemyksiä peilattu. Aallon tapauksen yhteydessä on kuullut usein sanottavan, että seurakuntalaiset ovat tästä pahoittaneet mielensä. Kumma kyllä, minulta tai keneltäkään tuntemaltani seurakuntalaiselta ei ole asiaa kysytty.
Ensi syksyn seurakuntavaalit ovat hyvä paikka vaikuttaa seurakunnan arvoilmapiiriin. Mitäpä tapahtuisikaan, jos ääripäiden sijaan ääneen ja vaikuttamaan pääsisivätkin ne seurakuntalaiset, joille Marja-Sisko Aallolla ei olisi sen suurempaa merkitystä suuntaan tai toiseen. Aika pelottava ajatus. Mutta kenelle?
Great Whiten nimi tulee esille usein puhuttaessa B-luokan amerikkalaisesta 80-luvun tukkametallista. Harmi sinällään, sillä bändi naulasi tallenteeksi muutamia kerrassaan erinoimaisia levyjä, joissa perus-hard rock sävytettiin tyylikkäillä blues-sävyillä, kiitos kitaristi Mark Kendallin tyylitajuisen soitannan.
Toinen yhteys missä bändi mainitaan on vuoden 2003 traaginen yökerho-onnettomuus Rhode Islandin The Station -klubilta. Tuolloin helmikuun 20. päivänä yhtyeen keikka sai karmean lopun, kun pyrotekniikka sytytti klubin kattorakenteita ja kaikkiaan 100 ihmistä sai surmansa ja peräti 230 ihmistä sai vakavia vammoja.
Tragediasta huolimatta bändistä kannattaa muistaa musiikki! As always...
Suomen valtionkirkko sai sitten arkkipiispansa viime viikolla.
Varsinainen arkkipiispan vaali käytiin meikäläisittäin tasaisissa merkeissä, mutta silti kampanjoinnissa yksi teema tuntui nousevan ylitse muiden. Polttavin kysymys tuntui olevan se miten ehdokkaat suhtautuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiseen. Ainakin media tuntui pitävän tätä kysymystä uskomattoman sinnikkäästi esillä, vaikka kirkolla olisi olennaisempiakin asioita pohdittavanaan.
Onhan toisaalta niin, että vähemmistöjen huomioinnilla kirkko osoittaa venymistään ja mukautumistaan tämän päivän arvomaailmaan sopivaksi. Silti tällä hetkellä tuntuu, että äärilaitojen keskelle eksyneiden hiljaisten massojen tavoittaminen olisi kirkolle tällä hetkellä ensisijaisen tärkeää.
Median kannalta ainoa haitta vain on se, että järin seksikkäitä otsikoita näistä "pertsoista" ja "rituista" ei vain saa.
Itse satuin tillittämään jokavuotista Country Music Awardsia joitain kuukausia sitten ja mitä tapahtuikaan?
Jäin koukkuun!
Taidolla (vaikkakaan ei aina tosin tyylillä) rakennettu gaala esitteli lukuisan joukon amerikan kantrin legendoja, ikoneita, sekä myös tulevia suurnimiä. Itselleni tuo gaala teki tutuksi Brooks & Dunnin, Tim McGraw'n, Keith Urbanin sekä erityisesti mieleeni jääneen Brad Paisleyn.
Monelle heavyn parissa sormenpäitään kuluttavalle kukkopojalle voisi olla paikallaan tarkastaa miten kantrin parissa kuusikielistä kohdellaan.
Tutustumisen voi aloittaa vaikka Huckleberry Jamista!
Työ toimittajana vaatii varaventtiilin ja tämä kai on sitten juuri sellainen.
Asioiden objektiivisen raportoinnin sijaan tältä palstalta löytyy kyynistä kommentointia, silmitöntä fanittamista ja lapsellista tilittämistä milloin mistäkin.
Mikäli tekstit herättävät ajatuksia tai huvitusta älä epäröi kommentoida tai väittää vastaan.
Olen jo pitkään miettinyt suomalaisen urheilujournalismin tilaa. Suurin ongelma Suomessa on se, että urheilun toimijat ja journalistit ovat liian lähellä toisiaan. He myös tarvitsevat toisiaan, eikä ruokkivaa kättä purra.
Posts
